Vuohilasten leilkkipuisto

Parin viikon takaisia kilikuvia sain vihdoin käytyä läpi, silloin meillä purettiin ulkoa pöytä ja penkit pois kaivinkoneen tieltä, ja kilien mielestä tästä syntyi aivan paras leikkipuisto, liukumäki ja kaikki! Nyt kilit ovat jo ainakin tuplanneet kokonsa, eivätkä mahdu enää kaikista leikkipuiston tunneleista, uskomaton kasvuvauhti!

Kilit ulkoilevat ensimmäisen kerran ja tapaavat villakoiran

Käytiin tänään iltapäivällä kun oli lämmin aurinkoinen hetki Villakoira-Hifin kanssa kysymässä lähtisivätkö neljän päivän ikäiset kilit Suru ja Papu ulos leikkimään. Hifi oli niin kovasti odottanut tapaamista jo monta päivää että ihan tärisi innosta. Kilit vähän ensin katselivat että mikäs paikka tämä on mutta aika nopeasti uskaltautuivat ulos juoksentelemaan, koirakaan ei kovasti jännittänyt, ehkä se oli niiden mielestä sopivasti samankokoinen vipeltäjä!

Ponin uudet ystävät

Armas-poni on innostunut lehmien lapsista, se lähtee aina välillä yksinään tarhan takamaille niitä tervehtimään muun lauman syödessä. Armas saa lehmiltä aika paljon pusuja ja ilme on välillä vähän epäilevä, mielipide on ilmeisesti vähän kahtiajakoinen, mutta se antaa niiden nuolla. Jonkin ajan päästä Armas lähtee pois ja lehmät ryhtyvät omiin leikkeihinsä.

Toiset ottaa aurinkoa pakkaspäivänä

Yli 10 astetta pakkasta. Valkeat tammat syöpöttelemässä, pikkupojat auringonotossa silmiä siristellen, Toto ja sen ensirakkaus, ihana Welsh Part Bred -tamma Hampi kylki kyljessä! Vielä auringon laskiessakin oli niin kiva sää että kotopuolessa käytiin kävelyllä, varsinkin pieni villakoira nautti metsälenkistä täysin rinnoin.

Oli niin hyvää ruokaa että ryhdyin saman tien ruokablogistiksi

Jämäkulhollinen eilistä hyvää perunamuussia odottaa jääkaapissa. Kaupassa käynti tuntuu ylivoimaiselta. Parasta siis ajaa suoraan kotiin! Onneksi 2017 oli erinomainen suppilovahverovuosi, ja pakastimessa on valmiita annospussillisia paistettuja sieniä. Ja tiesin kyllä jättäessäni kauppareissun väliin että jääkaapissa on jämät Pecorino Romano -juustosta. Siitä se lähti.

Peruna paistokaiset:

Kulhollinen eilistä perunamuussia
3 munaa Oriniemestä Jaanan kanoilta
Pieni tilkka aamulla lypsettyä Aronia-lehmän maitoa
Vähän raastettua Pecorino Romanoa
Voita paistamiseen

Tomaattinen sienikastike:

Punasipuli
Keltaisen paprikan jämät
Paistettuja suppilovahveroita pieni pussillinen
Purkki Mutti-tomaattimurskaa
Pari ripausta ruususuolaa
Ripaus rouhittua mustapippuria
Tilkka sitruunamehua
Voita ja kylmäpuristettua oliiviöljyä paistamiseen

Jugurttikastike:

Yksi pieni ja yksi iso valkosipulin kynsi
Kourallinen tuoretta persiljaa
Loraus kylmäpuristettua oliiviöljyä
Pari tilkkaa sitruunamehua
Sopiva ripaus ruususuolaa
2/3 purkillista Valion luomua turkkilaista jugurttia tässä tapauksessa mutta mikä tahansa muukin vastaava käy aivan yhtä hyvin

Pilko sipuli ja laita paistumaan voihin ja oliiviöjyyn, lisää hetken päästä melko isoiksi pilkottu paprikan jämä ja sitten sienet. Anna muhia hetki, laita sekaan tomaattimurska ja lisää suola ja pippuri, anna muhia lisää kunnes on sopivan paksua eikä enää olemukseltaan vetistä. Kastikkeen muhiessa pilko valkosipulit. Paras olisi murskata ne palaset sitten esimerkiksi lusikalla suolan kanssa, mutta koska minua laiskotti laitoin ne oliiviöljyyn ja sitruunamehuun odottelemaan hetkeksi sen suolan sekä pieneksi silputun persiljan kanssa. Sillä välin sekoitin perunamuussiin munat, maitotilkan ja juustoraasteen ja aloin paistaa n. 1,5 cm paksuja kakkusia voissa melko kuumalla pannulla. Jossain sopivassa välissä kannattaa lisätä jugurtti suolanesteessä lilluviin valkosipuleihin ja sitruunamehu sienisoosiin, jotta molemmat kastikkeet ovat valmiita kun on aika ryhtyä syömään.

Tarjoiluehdotus: Käy sittenkin siellä kaupassa ja osta joku salaattilehtinen että saat annoksesta hiukan houkuttelevamman näköisen. Tai säästä nyt edes pikkuisen sitä persiljaa. Ja osta parempi kamera, tai laita ainakin valot päälle.

Kissa-Kasimirin äiti ja pikkuponit eli eräänlainen jännityskertomus

Tämän kissan saa ovelasti salakuljetettua tarhaan koska se keikkuu olkapäillä muutenkin koko ajan..

Älkäätten huoliko sillä tällä tarinalla on melko onnellinen loppu, vaikka se jännittävä onkin. Kissa-Kasimirin äiti on nimittäin aika rohkea ja sosiaalinen katti, ja Toto, meidän urhea suomenhevosvarsamme, oli tallissa aivan kauhuissaan kun tämä kissa yhtäkkiä ponkaisi sen nenän eteen karsinan reunalle. Sitten kun ponikaveri oli mukana kissaa uskalsi katsella vähän lähemminkin, mutta vähän piti vielä pompata karkuun kun kissa hyppäsi alas ruokintakipon reunalta. Epäilyttävä tapaus. Armas sen sijaan ei niin välittänyt vaikka sai kissalta vähän pusuja ja tassun täppäyksiäkin. Toton mielestä kissa oli vähemmän pelottava kun se katsoi pois päin.