Luomiskertomus

Minulta usein kysytään että miten näitä rautalankaveistoksia oikein teen? Teenko jonkun rungon ensin? Ja kauanko menee aikaa? Viimeiseen kysymykseen vastaaminen on lähes mahdotonta koska vaihtelut ovat todella suuria, riippuu ihan siitä kuinka onnistuneesti työ etenee. Mutta aikaisempiin kysymyksiin vastatakseni koitin valokuvamaalla hiukan hahmottaa työvaiheita. Niissäkin on kyllä paljon tapauskohtaista vaihtelua..

Jos teen hevoshahmoa, niin aloitan lähes aina samalla tavalla, eli en tee varsinaista runkoa, mutta vääntelen ensin kaksiuloitteisen ääriviivan hevoselle, jotta saan koon ja mittasuhteet hahmotettua työtä varten. Tälle ääriviivalle tulee kuitenkin jo neljä jalkaa, ja koitan yleensä ensimmäisenä hieman kiinnittää jalkoja toisiinsa nähden oikeisiin kohtiin. Ääriviiva menee tietenkin sitten lyttyyn kun alan rakentaa siihen päälle varsinaista kolmiulotteista hahmoa, mutta sillä ei ole väliä koska sen tarkoitus on vain toimia ajatuksen apuna. Toki se on hahmon muodostuksessa myös eräänlainen runko, jonka päälle rautalankaa kieputan, vaikka se ei teosta varsinaisesti tue eikä pidä sitä koossa.

Alun jälkeen vaihtelee ihan tapauskohtaisesti miten hevonen alkaa rakentua, joskus teen melkein heti pään jo lähes valmiiksi, jolloin hevonen saa jo varhaisessa vaiheessa ilmeen, joskus taas jään työstämään jalkoja, niitä kun tosiaan kuitenkin pitää alkuun vähän laittaa paikoilleen että aihio pysyy kasassa. Tällä kertaa työ lähti etenemään takapää edellä.
 

Kun hahmo muuten alkaa olla valmis ja tasapainoinen, on hienosäädon aika. Pientä kiristystä toisaalle ja ehkä vielä pari kieppiä lisää rautalankaa johonkin kohti, jotain langanosaa voi painaa sisäänpäin ja toista vetää ulommas. Hännän viimeistely jää yleensä myös viimeisten asioiden joukkoon. Tälle hepalle tuli niin iso ja näyttävä häntä, että sitä tasapainottaakseni päätin tehdä myös harjan. Alkuaikojen hevosillani oli kaikilla erikseen erottuva harja, mutta viimeaikoina en yleensä ole sellaista tehnyt.

Lopuksi lisään teokseen vielä rautalangasta vääntämäni signeerauksen. Ja kauanko tähän kaikkeen sitten meni aikaa? En osaa sanoa, koska teen työtä aina vähän kerrallaan, pienen tauon jälkeen hahmottaa mittasuhteet aina paljon paremmin ja näkee missä on mennyt pieleen. Tein tätä hevosta nyt kahtena päivänä, ensimmäinenä päivänä yhteensä useita tunteja niin että hevonen tuli lähes valmiiksi, seuraavana päivänä viimeistelytöitä, joihin saa myös yllättävästi aikaa kulumaan, loputtomasti jos ei osaa jossain kohti päättää että nyt se on hyvä.. Mutta kaikenkaikkiaan aika sujuvasti ilman suurempia purkamisia meni tämä homma!

Loppu hyvin kaikki hyvin

Viime päivien jatkuva ja ajoittain rankkakin sade oli liikaa pionin nupuille, kolmesta ihanasta pallosesta kaksi oli katkennut. Minua kovasti tämä suretti, mutta laitoin kuitenkin nuput vesilaseihin, jos ne vaikka aukeaisivat. Ja aukesivathan ne! Ihan ihania ovat sisälläkin ja harmittaa paljon vähemmän.

Poikasia!

 Eilen illalla syntyi kissanpoikasia kaverin kissalle ja varsinkin koska yksi pennuista on tulossa meille niin pitihän niitä käydä heti katsomassa! Ne ovat ihan ihan pieniä ja suloisia ja niin kovia kiemurtamaan.

Samalla kävin vilkaisemassa silkkikanatipuja, jotka sen sijaan ovat jo aika isoja ja tomeria, joskin todella hassuja tupsupäitä. Yhdellä oli niin iso tupsu päässä että tuntui ettei se mitenkään voi nähdä mitään sieltä alta. Siitä oli myös mahdotonta saada sellaista kuvaa josta erottaisi että mikä karvakasa siinä kuvassa oikein on. Muutenkin kuvaaminen oli aika haastavaa, koska tipuset olivat niin uteliaita että tunkivat kiinni kännykkään jolla koitin kuvata, ihme tyyppejä!

Kissanpojat sen sijaan tunkivat kiinni emon kylkeen ja peittyivät sen turkin kätköihin, mutta kyllä sieltä joku pieni häntä ja joku suloinen naama vähän vilahtaa.

Vuohen vuosihan se taitaa olla..

No niin, nyt meillä sitten on vuohia! Tuntuu vähän hassulta olla yhtäkkiä vuohien omistaja. Ne ovat kovin seurallisia otuksia ja tulisivat varmaan mukaan vaikka sisälle jos pääsisivät, ja koska ne eivät ennestään olleet tottuneet narussa olemiseen, olen katsonut niiden perään ja pitänyt niille seuraa lähes joka päivä niiden laiduntaessa ulkona tarhasta sään salliessa. Ihan mukavaa vaihtelua istua ja lukea kirjaa kaikenlaisten rakennushommien sijaan, joita kyllä vieläkin riittäisi.. Narujen selvittelyähän siinä kyllä välillä joutuu kesken lukemisen sitten tekemään. Tarhan aitaa piti vähän parantaa myös kun nämähän löysivät tietenkin yhden kohdan josta pääsivät läpi! Eivät ne mihinkään onneksi lähteneet, kylki kyljessä ihmettelivät kanalaa kun tultiin kyliltä kotiin, ja tulivat sitten meitä vastaan ja menivät ihan kiltisti takaisin tarhaansa. Kai se enemmänkin oli sellainen asia että pakkohan siitä aidasta oli mennä läpi kerta siitä pääsi..

Kanat ottavat ihan tyynesti uusien naapureiden läsnäolon, tässä kuvassa meidän hieno musta kanamme Kukka on muuten uhkaavasti matkalla kohti ruusupenkkiäni, joka on ehdottomasti kielletty kuopimispaikka... Enkä taida huomata mitään koska saan juuri varvaspesun Lyydialta, joka on esiintynyt blogissa ennenkin, tammikuussa aivan vastasyntyneenä Lahja-äidin tissillä! Silloin ei vielä tiedetty että Lyydia muuttaakin meille. Ritari, eli tuo harmaankirjava pieni höpö, sen sijaan oli jotenkin ihan syntymästä asti meille tulossa, ja sen ansiota varmaan on että meille vuohia ylipäänsä tuli. Ritari on pari kuukautta Lyydiaa nuorempi, ja turvautuukin siihen kovasti nyt kun joutui yhtäkkiä äidistä eroon. Hieman harmillista on ettei kummallekaan vuohelle taida tulla sarvia, kun luultavasti ne olisivat jo alkaneet kasvaa, mutta toisaalta ehkä hyväkin, Hifi pieni villakoira kun sai Lahjalta pari kertaa sarvilla kyytiä kun jahtasi sen pikkuisia.. Hifin mielestä pikkuvuohet ovat ihania ja se pussailee niitä nenälle.

Lyydia ihmettelee Hifin tuomaa lelua, miettii varmaan että on tuolla kumma ruokavalio... Hifi vie lelua kanoillekin, mutta eivät nekään ymmärrä mitä sillä pitäisi tehdä.

Kolme pientä vuohta?

Odotetut omenapuun kukkaset

Olen koko kevään odottanut että kukkiihan omenapuuvanhuksemme taas, ja viimeinkin on sen aika! Hitaasti ja viipyillen ovat nuppuset aukeilleet eikä kukinta ole aivan yhtä runsasta kuin viime vuonna, mutta toisaalta jos ei tällä kertaa tulisi kovin kylmä kesken kukinnan niin ehkä saattaisimme saada kuitenkin taas jonkun verran omenoita. Viimeksi tosiaan kesäkuun alun kylmät yöt taisivat viedä osan sadosta, mutta nyt ei kai ainakaan ennusteissa ole sellaisia lupailtu.

Kevät ja kesäkurpitsat

Kesäkurpitsa on aika viehättävä kukkanen, ja kovasti ne jo kurottelevat valoa kohti meidän hämärässä mökissämme. Katsotaan kuinka monta tänä vuonna lähtee oikeasti sitten kasvamaan, toivottavasti en kovin montaa palelluta tai katko tai muuten onnistu tuhoamaan. Viime vuonna meni aika monta, mutta tuli muutama kurpitsakin silti. Oreganokaan ei ole vielä päässyt ulos kun kevät oli kovin kylmä ja ei se kesä oikein ole kunnolla tullutkaan. Kai kylmänkin kevään on pakko jossain kohti kesäksi muuttua? Onneksi ei ole tämän enempää viljeltävää ettei tarvitse kylvöistä huolehtia!